Pyhäjokiseudun arkistohuone toimii aikakoneen tavoin. Oulaistelaisen Anssi Hietaharjun huone siivitti aikaan, jolloin hän oli 4,5 vuotias eli vuoteen 1965. Pikkupojat ovat tunnetusti touhukkaita. Vuoden 1965 lehtiartikkeli kertoo päivästä, josta ei toimintaa puuttunut. Näin jälkikäteen voi todeta, että ehkä vähän liiankin kanssa.
– Isä ja velipoika kulottivat kauempana. Päätin, että minäkin haluan kulottaa ja valitsin sopivan kulotuspaikan, Hietaharju kertaa mieleen jääneen päivän tapahtumia.
Tuli tarttui kuivaan heinikkoon. Se ahmi kuumaan kitaansa heinikkoa, ja ryöpsähti laajemmalle kuin alun perin piti.
– Kauhistuin, kun tuli levisi ja läheni naapurin latoa. Hoksasin, etten minä tulelle mitään mahda.
Hietaharjun äiti oli askareissaan kotona. Hän piipahti pihalla ja huomasi, että tulenlieskat näkyvät paikasta, jonne ne eivät kuulu. Naapurin lato oli tuolloin ilmiliekeissä.
Muutkin lähistöllä olleet havaitsivat palon. Palopaikalle sammutusmiehiksi ja -naisiksi kiirehtineet saattoivat vain todeta, ettei latoa pelasta enää mikään.
– Äidille tilanne kävi sydämen päälle. Hän luuli, että minä olin palavassa ladossa. Eikä ladosta pystytty pelastamaan mitään.
Paikalle tulleen palokunnan työksi jäi varmistaa, ettei palo pääse leviämään laajemmalle.
– Kun kulo levisi, minä lähdin karkuun järvenrantaa, kivien taakse piiloon. Palon leviäminen ja ladon palaminen hirvitti niin, etten uskaltanut tulla piilosta esiin, vaikka minua kuinka huudeltiin.
Jossain vaiheessa rohkeus kasvoi sen verran, että pikkumies käveli esille rantakivien takaa. Kotiväen ja kyläläisten helpotus oli suuri, kun Anssi ilmaantui piilostaan.
– En saanut yhtään nuhdetta, mutta kyllä ne kulotukset ja tulitikkuhommat jäi pitkäksi aikaa.
Aineellisia vahinkoja palosta tuli lopulta ladon rakenteiden verran. Ladossa ei palohetkellä ollut mitään arvokasta suojassa.
– Palopäällikkö jututti minua palopaikalla. Hän kysyi, että miten se lato nyt oikein paloi. Vastasin, että hyvin.