On mielenkiintoista verrata ihmisten suhtautumista tavaraan. Toisille sitä kertyy, ja se näkyy. Nurkat ja komerot ovat täynnä kaikenlaista, eikä tulevan tavaran tieltä juuri raivata entistä pois. Sitähän voi vielä joskus vaikka tarvita.
Tunnen monta tällä tavalla elävää tai elänyttä ihmistä. Joillakin heistä tämä tyyli juontaa juurensa menneisiin aikoihin, jolloin oli köyhempää, vaikka sotien jälkeiseen aikaan, josta aiemmat sukupolvet ovat kertoneet. Siitä maailmasta on peräisin eräs sanonta, jonka moni on varmasti joskus kuullut. "Kaikesta oli pulaa." Hyvää tavaraa oli yksinkertaisesti tyhmää laittaa menemään, vaikkei sitä juuri sillä hetkellä tarvittu.
Nykyaika on täysin toinen. Tavarapaljous voi jopa ahdistaa. Joillekin ihmisille edellä kuvailtu hamstraus on kauhistus. Sitä voi pitää myös tiettyyn pisteeseen edettyään sairautena tai ainakin oireena jostakin ongelmasta.
On olemassa myös koteja, joissa ei ole mitään ylimääräistä, ja aivan kaikelle on oma paikkansa. Tiptopsiistiä on aina, muulloinkin kuin jouluna ja juhannuksena. Jollekin tällainen huusholli on tavoiteltava taivas. Toinen ääripää mieltää jo ajatuksenkin ahdistavaksi.
Jostakin luin sellaisesta asiasta kuin kuolinsiivous. Kuulostaa tosi karulta, mutta touhussa asuu myös viisautta. Käsitteen taustalla on ruotsalainen 82-vuotias Margareta Magnusson, joka on kirjoittanut aiheesta kirjankin. Kyse on siitä, että ihminen itse, olipa sitten vanha tai nuori, terve tai sairas, järjestää asiansa niin, ettei muiden tarvitse hänen kuoltuaan setviä loppumattomien kaappirivistöjen sisuksia ja varastojen perukoita.
Ehkä hieman äärimmäiseltä tuntuvassa operaatiossa on mielestäni myös inhimillisyyttä. Kun oman elämänsä tavarat käy läpi, pääsee matkalle omaan menneisyyteen. Samalla saa raivattua tilaa tarpeelliselle ja ehkä annettua jotakin muistoksi jälkipolville jo etukäteen, ennen kuin itsestä aika jättää. Kokea sellaisessa hetkessä jotakin sellaista, jolle ei välttämättä löydy sanoja.
Mieleen juolahti pakostikin, mitä minä jättäisin jälkeeni. Asian ajatteleminen tuntui omituiselta. Silti se pyöri päässä monena päivänä. Mietteen ajamana minun tuli jopa roudattua muualle sellaista tavaraa, joka oli ollut jo lähtökuopissa muutenkin. Jotakin tuli laitettua myös talteen. Aivan kaikesta ei osaa luopua, eikä tarvitsekaan.
Lapsiperheessä tavaran kiertokulku on loputonta. Aina on jäämässä jotakin pieneksi tai käyttämättömäksi. Hattua nostan niille vanhemmille, jotka sujuvasti luovivat tämän rumban keskellä niin, ettei mitään ylimääräistä ole ikinä missään. Itse olen sitä nyt reilut kymmenen vuotta opetellut, hieman ehkä jo oppinutkin.