Vestia täyttää 20 vuotta. Piti ihan laskeskella, että onko siitä tosiaan parikymmentä vuotta, kun jäteyhtiö otti ensiaskelia.
Onhan siitä, ja luulen, että aika moni muistaa ne kinkamat, jotka ajoittuivat noiden ensiaskeleiden ottamiseen. Tuolloin tapahtumat saivat mittasuhteet, jolloin puhuttiin jätesodasta, ja joka varmasti monin paikoin myös elettiin sananmukaisesti todeksi.
Kyse oli siitä, että kuntien jätehuoltovastuun kantamiseen perustettu jäteyhtiö oli monelle kova pala purtavaksi.
Arjessa tämä näkyi siten, ettei tuttu roska-auto ja kuski välttämättä tullutkaan tyhjentämään roskapönttöä.
Tilanne kärjistyi paikoitellen niin pahaksi, ettei roska-autoa päästetty tontille. Tilanne ei ollut järin helppo, eikä helpoin rooli varmastikaan ollut jäteyhtiön silloisella, ensimmäisellä toimitusjohtaja Antero Isokoskella.
Jäte todellakin on henkilökohtainen juttu.
Vielä Vestian syntyä kauemmas kurkottaessa muistaa, miten lapsuusvuosina yksi ajanviettopaikoista oli juuri kaatopaikka.
Kaatopaikalle tehtiin aina joskus porukalla löytöretkiä. Siihen aikaan kaatopaikkaa ei oltu raakasti rajattu, joten kaatopaikalla käynti ei ollut kummoinenkaan juttu.
Tuohon aikaan jätehuolto ei ollut sillä mallilla kuin nyt. Kaatopaikka oli jossain päin jokaista pikkupaikkakuntaa, ja se kuului niin sanotusti kalustoon.
Kaatopaikan heppoisten puomien ollessa kiinni, kaatopaikka tarjosi paikan tarkkuusammuntaan. Jätteiden kansoittamalla kaatopaikalla nimittäin vilisi rottia, joiden määrää poikaset välillä harvensivat.
Tällaista se meno oli vielä vuosikymmeniä sitten, eikä se siihen aikaan ollut mitenkään eriskummallista.
Sitten tähän päivään.
Maanantaina touhusin kotikeittiössä ja vilkaisin ikkunasta, kun kuulin ulkoa tutun äänen. Roska-auto peruutti roskakatokselle.
Hytistä laskeutui, pitkästä aikaa, tutun näköinen kuski, jolla on tummat hiukset ja silmälasit. Mahtaakohan kuski tietää, miten suuri merkitys hänellä on pikkupojalle, joka on kasvanut jo varhaisteiniksi.
Pojan ollessa muutaman vuoden ikäinen, roska-auton tulo oli yksi kuukauden kohokohdista. Roska-auton tuloa ja kuskin touhuja seurattiin joka kerta tarkasti ikkunasta käsin.
Koko jutun kruunasi se, kun kuski heilautti iloisesti kättään pikkupojalle. Erään kerran päätimme pojan kanssa, että niin kiva kuski täytyy palkita. Poika vei seuraavalla kerralla kuskille karkkipussin, jonka toivottiin ilahduttavan niin mukavaa kuskia.