Olen ilahtunut siitä, kuinka paljon päivähoitoikäiset lapset saavat vaikuttaa omiin asioihinsa. Heiltä kysytään, millaista kaikkea kivaa he haluaisivat hoidossa ollessaan tehdä. He saavat kertoa, millaisia leikkejä he haluavat leikkiä, ja ilmoittaa, jos haluavat pitää porukalla vaikka naamiaiset.
Lapset saavat myös vaikuttaa toiminnan arviointiin. He pääsevät kertomaan, mikä ahdistaa ja mikä on mukavaa. He saavat pohtia, missä ovat onnistuneet, mitä jo osaavat, ja millaisia taitoja he haluaisivat oppia.
Lapset saavat ilmaista, minkä verran he haluavat syödä, tai kokevatko he tarvitsevansa välipukua toppakamppeiden alle ulkoilemaan mennessään. Jos tekee mieli juoksennella lumikinoksessa aivan mahdottomalla kilpavauhdilla, ymmärtää aikuinenkin, ettei välipuku välttämättä ole hyvä idea.
Toisin paikoin päiväkodeissa pidetään kuulemani mukaan aivan parlamentteja, joissa istutaan asiallisesti samaan pöytään porukalla keskustelemaan. Joku lapsista saattaa päästä puheenjohtajaksi, ja sitten kukin saa vuorollaan kertoa, mitä on mistäkin asiasta mieltä.
Tämä kuulostaa niin hienolta. Voin kuvitella, kuinka mahtavaa lapsista on, kun heidän mielipiteitään kuullaan, ja he saavat ehdotella ja päättää heitä koskevista asioista. Lapset eivät ole toiminnan kohteita, vaan he ovat osallisia.
Miten me oppisimme tämän samassa mittakaavassa aikuisten maailmassa? Tiedän, että joissakin paikoissa kuuntelemisen kulttuuri on vahva. Omia mielipiteitä suorastaan rohkaistaan tuomaan julki, ja henkilöstön ideat ja kehittämisehdotukset nähdään isona voimana, jolla on suuri merkitys vaikkapa yrityksen kehittymisessä ja kilpailukyvyssä.
Tiedän valitettavasti senkin, että toisissa paikoissa henkilöstöä ei kuulla. Olen tullut surukseni siihen johtopäätökseen, ettei työntekijöitä aina haluta kuulla. Tämä on hyvin ristiriitaista, hämmentävää ja ikävää.
Vaikkapa kunnallisessa päätöksenteossa näkee sitä, etteivät päättäjät ole aina perillä asioista, joista he päättävät. He eivät voi mitenkään olla kaikkien niiden asioiden asiantuntijoita, joista he päätöksiä tekevät. Kukaan ei voi tietää kaikkea tarpeellista sekä vanhustenhuollosta, kunnallistekniikasta, varhaiskasvatuksesta, erityisopetuksesta, kulttuurista ja liikunnasta, sosiaalipalveluista ja mitä kaikkia asioita niitä nyt olemassa onkaan maan ja taivaan välillä. Kaikkea ei ihmisen onneksi tarvitsekaan tietää.
Riittää, kun osaa kuunnella. Aina löytyy asiantuntija, joka tietää ja osaa perustella. On olemassa konsultteja. On myös olemassa alalla pitkään työtä tehneitä, paljon nähneitä ihmisiä.