Toimittajan työssä on äärettömän paljon hyviä puolia. Ne tekevät päivästä kuin päivästä usein mielenkiintoisen, räväkän, liikuttavan, ja mitä milloinkin eteen sattuva aihe tullessaan tuo.
Toisenlaisiakin tuntemuksia tässä työssä silti valitettavasti kohtaa. Ne iskevät päin näköä niinä päivinä, jolloin joutuu teroittamaan itselleen, mikä toimittajan rooli on, miksi tekee niin kuin tekee, miksi kysyy, miksi kuvaa, miksi kirjoittaa.
Joskus toimittaja tietää jo kysyessään, että vastaanotto voi olla kylmä. Siltikään tässä työssä ei voi jättää kysymättä, jos se on työn kannalta tarpeellista ja olennaista.
Jos tilanne tuntuu ristiriitaiselle, siihen asennoituu. Miettii ennalta sanojaan ja toimiaan, juttelee työkaverin kanssa ja tsemppaa itseään. Sieltä tulee vastaan, mitä tulee, ja sillä selvä.
Ikävimmät tilanteet ovat käsissä erilaisten onnettomuuksien, esimerkiksi kolareiden ja tulipalojen, sattuessa. Niihin ei kyynisty koskaan. Viranomaiset hoitavat oman tonttinsa tiedottamisessa yleensä ottaen hyvin. Syviä huokauksia aiheuttaa inhimillinen näkökulma, joka nostaa väistämättä päätään vaikkapa sellaisessa tilanteessa, jossa haastateltavana on tulipalossa karjaansa ja omaisuuttaan menettänyt maatilallinen.
Joka ikinen kerta mahasta vääntää, kun hälytyslistalla on vakavasävyinen tehtävä, jota täytyy lähteä selvittelemään tarkemmin. Ensimmäiset tiedot tilanteista ovat niukkoja. Ne herättävät usein henkilökohtaisenkin huolen. Viimeisen vuoden aikana lähialueella sattuneet kuolemaan johtaneet liikenneonnettomuudet ovat laittaneet soittelemaan työnteon lomassa läheisille ja tarkistelemaan, onko kaikki kunnossa.
Kolariuutisia kirjoittaessani yritän aina muistaa erään seikan kaikkien muiden jutunteon oppien lisäksi. Kolarissa olleella ihmisellä voi olla läheisiä, jotka lukevat tekstiä. Pienetkin pieleen menneet sanavalinnat voivat loukata herkässä mielentilassa olevaa.
Inhimillisyyttä on tarvittu myös esimerkiksi lähestyttäessä isoissa taloudellisissa vaikeuksissa olevia yrittäjiä. Vaikka sympatiaa löytyy, täytyy näissäkin tilanteissa kyetä kysymään kipeitäkin kysymyksiä, jos se on perusteltua.
Joskus on oikein myös laskea kamera alas, työntää se laukkuun ja kävellä pois. Viimeksi tein näin muuan viikko sitten Oulaskankaan synnytysosastolla henkilökunnan kahvihuoneen ovella.
Kyseisenä päivänä osastolla oli käynyt jo useampi tiedotusvälineiden edustaja ennen minua. Edeltävinä päivinä kävijöitä oli riittänyt myös. Monen monta kertaa tätä ennen osastolla on hymyilty ja itkettykin kameralle. Aina ei tarvitse.