Kolumni

Kolumni: Suuntavaisto vinksallaan

-
Kuva: Laura Seppä

Tulipa tehtyä sellainen sieniretki, joka ei aivan heti unohdu. Suunnitelmissa oli normaali parin tunnin rauhallinen rupeama tuttuun paikkaan. Hyvä, aurinkoinen sää. Mukana eväät sekä pikkukaveri bongailemassa yllätyksiä mättäiden seasta.

Löytyi ihan mahdottomasti laadukkaita tatteja ja kehnäsieniä. Ihan putkeen ei kuitenkaan homma loppuun asti mennyt.

Olipa hyvä, että kännykässä oli akkua. Pyörähdin nimittäin väärään suuntaan. Autolle päin piti kaartaa, mutta tovin päästä alkoi epäilyttää, sillä maasto meni toisenlaiseksi, kuin sen olisi pitänyt mennä.

Aurinkokin alkoi painua puiden taakse. Pimeä tulee yllättävän äkkiä, ja vaikka silmät tottuvat hämärään, onhan se hieman haasteellista möykkyisillä mättäillä tallustaa ja kaatuneita puunrunkoja ylittää, kun ei näe kunnolla eteensä.

Saaliskin painoi sen verran, että vuosikymmenet uutterasti palvelleen sienikorin sanka raksahti aivan poikki. Siinä me sitten etenimme hitaasti ja aavistuksen epävarmasti, iso ihminen kukkuraista koria sylissään kantaen ja perässä tuleva pieni ihminen omia juttujaan höpötellen.

Googlemaps näytti sinistä pistettä valkoisen keskellä, eli siitä ei kunnollista apua ollut. Polkuja ja metsälinjoja pitkin oli sieniapajille suunnisteltu, mutta ne eivät ottaneet palatessa löytyäkseen. Sen sijaan ojia ilmaantui tuon tuosta. Sienikoria ja kaveria nostelin niiden yli ja kiipeilin itse ojanpenkkaa perässä.

Siinä vaiheessa avauduin tilanteesta, etteivät kotona ihmettele, jos retkeläisiä ei ala kuulua. Toki jo lähtiessäni ilmoitin, mikä maasto on suuntana. Senkin painoin tarkasti mieleeni, minne suunnalle aurinko lopulta laski.

Puhelimeen latasin jo kauan sitten 112-sovelluksen, joka on hädässä varmasti korvaamaton apu. Kokeilematta jäi, sillä muutaman kilometrin kävelyllä olisi tullut tie vastaan joka tapauksessa. Kotijoukoilta saaduilla vihjeillä selvisi, mihin mitkäkin metsäojat johtavat.

Ojanvartta me sitten lopulta seurailimme raikkaasta syysilmasta nauttien, kunnes päätin, että alkaa olla jo hyvinkin iltapala-aika. Pikkukaveri kiipesi reppuselkään. Sienet ja rikkinäinen kori jäivät metsään. Ajatuksiin tallentui pikaisesti saaliin paikannus sen varalta, jos ne ehtisi seuraavana aamuna noutaa. Sitten laitoimme kulkemiseen hieman vauhtia.

Varttitunnin päästä kiipesimme autoon ja ajovalot säkkipimeää halkoen huristimme kotiin. Kun muu perhe palaili kotvasen kuluttua omilta metsäretkiltään, oli pikkukaverilla jännittävää kerrottavaa. Metsässä on aina mukavaa, mutta tällä kertaa sieniretki oli ollut varsinainen seikkailu.