Kotiäiti, se on sellainen eläin, ettei ole toista samanlaista. Kaikki tietävät, siis kaikki muut, millainen kotiäidin tulee olla. Kotiäiti itse ei sitä tiedä. Se yrittää tietää, ja se yrittää parhaansa, ja välillä se itkee, kun se ei parempaan pysty.
Kotiäitihän on, muiden mielestä siis, tosi onnekas, kun se saa vain olla kotona. Tehdä toisin sanoen ihan just sitä, mitä huvittaa. No, kotiäiti tietää, ettei sen kannata elää huvitellen. Sellainen touhu kaatuu omaan niskaan.
Päivänsä se aloittaa paimentamalla muita. Se tekee puuroa. Se pukee pieniä ihmisiä. Se etsii sukalle paria. Se tietää, missä joka ikinen pieninkin esine talossa on, ja vastauksen se kertoo sillä samalla sekunnilla, kun joku jotain sattuu aamun kiireessä kaipaamaan.
Kotiäidin päivä on yhtä kuin kolme koneellista pyykkiä, kaksi tiskikoneen tyhjennystä ja täyttöä sekä kauppareissu yhdessä metrin mittaisen kaverin kanssa. Aikataulu on tarkka, eikä sivulle juuri vilkuilla. Ei voi harhautua lukemaan lehtiä tai muuta mukavaa, selailla toki voi samalla, kun työn alla on monta muutakin askaretta.
Ruuan on oltava pöydässä ajallaan, muuten ei ole kivaa kenelläkään. Asenne on siinäkin mallia urakointi. Eväitä ei ehdi vääntää joka ikisessä välissä. Kattilallinen pottumuusia kantaa kaksi päivää, pitsaa pyörähtää kerralla uuniin ainakin kolme pellillistä.
Rahapuoli, se on niukkaakin niukempi. Senkin kaikki tietävät. Paitsi, että eivät ne tiedä. Kotiäiti tottuu hyvin nopeasti siihen, ettei omia tarpeita ole. Uusia vaatteita se ei tarvitse. Mitään muutakaan se ei juuri tarvitse. Tarpeet se elää lasten kautta. Talvihaalarin tai repun osto on syksyn kohokohta. Ruokakaupassa kotiäidin päässä raksuttaa laskukone. Se kertoo, voiko kierrosta vielä jatkaa, vai pitääkö suunnata kassalle. Muistissa on tarkalleen, montako euroa tilillä on. Ajatukset lukevat myös kahden kympin koodia, eli montako maitopurkkia ja kauraryynipakettia sillä setelillä saa, jos on pakko ostaa myös vaippoja.
Kotiäiti on kotiäiti aina. Vaikka se kävisi töissä. Se tietää, mitä kotona tapahtuu, vaikkei se ole edes paikalla.
Joskus iltaisin kotiäiti pohtii päiväänsä ja suree, koska tekemättä jäi paljon. Heti perään se moittii hiljaa itseään. Se tietää, ettei olisi voinut tehdä mitään sen tärkeämpää kuin hyppiä kaverina tasajalkaa vesilätäkössä ja kertoa pienelle ihmiselle, että se on tuuli, joka koivun lehtiä heiluttaa.
