Ihminen on luotu touhuamaan. Aikuiset käymään töissä, lapset koulussa ja pienet leikkimään. Maailma ei ole koskaan valmis. Silmissä on aina vaikka minkälaista tekemistä ja nurkan takana vielä yli puolet lisää. Aina ei ihmiseltä itseltään kysytä, miten asioiden laita menee. Joskus ne menevät niin kuin ne tahtovat, eikä siihen ole sanomista. Vastaan voi yrittää pyristellä, mutta turhaan.
Tällainen tilanne on tänäkin talvena koettu monessa kodissa. Nokka alkaa vuotaa ja kurkkuun koskee. Ruokakaan ei oikein maistu miltään. Viluttaa. Väsyttää. Olisi niitä töitä ja kovasti tärkeää hommaa. Tai koulua ja siellä uuden oppimista, koetta, kaikenlaista.
Silmien siristellessä kuumemittarin lukemia hyppää olkapäille kaksi pientä olentoa, jotka kilvan ryhtyvät kailottamaan agendaansa korviin. Ensimmäinen, työhullu, nauraa räkäisesti ääneen: "Kolkytkuus ja kaheksan. Eihän sitä kehtaa sanoa edes ääneen. Saati valitella jotain viluja ja väsyjä. Talvella on kylmää, ja pimeä vuodenaika väsyttää. Kuka sun hommas sitäpaitsi hoitaa, jos et sinä!"
Koululaisen kohdalla työhullu huutelee vanhemman korvaan: "Ainahan niitä lapsia muka väsyttää. Menisivät aiemmin nukkumaan. Ja jos ei ruoka maistu, niin se on syöjässä vika, ei ruuassa. Nenä valuu, entä sitten. Sitä varten on keksitty nenäliinat."
Toisella olkapäällä yrittää pörhistellä toinen otus, järjen ääni. Aikuiselle se sanoo: "Tämä on ihan selvä homma. Tiedät sen itsekin. Jos et höllää tahtia, tiput kenttään. Voit yrittää tätä karkuun, mutta kyllä se sinut kiinni saa. Jos et usko, tiput aina vaan korkeammalta, ja se käy kipeämpää ja kestää ihan varmasti pidempään nousta siitä ylös."
Vanhempaa se yrittää vakuuttaa näin: "Koulussa pitää jaksaa keskittyä monta tuntia. Sinne pitää jaksaa ensinnäkin mennä. Siellä ollaan ulkona, siellä on liikuntaa. Mieti, miltä itsestäsi tuntuisi hoiperrella puolikuntoisena. Kuume ei ole ainoa sairauden mittari."
Siihen hetkeen kiteytyy päätös, joka alitajunnassa varmasti on jo olemassa. Kyse on siitä, haluaako sitä kuunnella vai ei. Tietynlaista uhkapeliä se on. Parhaimmassa tapauksessa voisi selvitä pelkällä nokan vuotamisella ja pikku väsymyksellä. Pahimmassa tapauksessa kahden viikon armoton lentsu kaataa petiin, ja kunnollinen toipuminen ottaa vieläkin enemmän aikaa. Silti tämä päätös on yhtä vaikea joka ikinen kerta, kun se tulee eteen. Vaikka olisi kokemuksen syvää rintaääntä. Vaikka lähellä olisi varoittavia esimerkkejä.
Ainoa, mikä on päätöksen hetkellä varmaa, on se, että monen ihmisen elämä menee pitkäksi aikaa sekaisin, vaikka vain yksi sairastaa antaumuksella.