Kun koittaa itsenäisyyspäivän aamu, haapavetinen reservin yliluutnantti Tero Vanhatalo pukee päälleen tumman puvun tai reserviläispuvun. Edessä on lähtö itsenäisyyspäivän jumalanpalvelukseen ja sankarihaudoille, jossa on perinteinen seppeleenlasku ja lippulinna. Osallistuminen päivän ohjelmiin on Vanhatalolle olennainen osa juhlistaa itsenäisyyttä.
– Se on juhlapäivä. Mitä vanhemmaksi tulee, yhä tärkeämpää se on, Vanhatalo toteaa.
Tänä vuonna hän toimii Suomen lipun airueena. Joskus hän on ollut seppeleen laskijana, joskus reservinupseerien lipun kantajana. Juhlallisuuksien jälkeen Vanhatalo seisoo lisäksi kunniavartiossa sankarihautuumaalla, jonne on muiden sankarivainajien rinnalle haudattu hänen äidin äitinsä veli.
– Siinä voi ajatella niitä nuoria, jotka antoivat oman henkensä itsenäisyyden puolesta. Myös kotirintama oli tärkeässä osassa. Koen tärkeänä, että kunniavartiolla voidaan kunnioittaa tätä muistoa. Se vaatii minulta henkilökohtaisesti aika vähän, ja siitä saa itselle hyvän mielen, Vanhatalo sanoo.
Seistessä ehtii pohtia arkisiakin asioita, mutta monet mietteet kietoutuvat kuitenkin sota-aikaan ja sen merkitykseen.
– Siinä huomaa miettivänsä, että miten asiat sitten olisivat, jos olisi käynyt toisin, ja itsenäisyys olisi menetetty. Jos siinä ehtii tulla kylmä, huomaa, että se on pieni asia kokonaisuuden rinnalla, Vanhatalo toteaa.
Kunniavartiolla kunnioitetaan sotiemme veteraaneja ja invalideja sekä Suomen itsenäisyyttä. Haapavedellä perinne on nykymuodossaan varsin tuore. Kunniavartion järjestävät reservin upseerit, reserviläiset ja seurakunta.
Kunniavartio on paikalla kahdeksan tuntia, ja aika on jaettu vuoroihin. Varustus on autenttinen.
– Käytämme talvisodan aikaista lumipukua. Ne saadaan lainaksi Oulun resrviläisiltä ja Oulun reservinupseerilt. Omien hankkimisesta on myös keskusteltu. Asevarustuksena on toimimattomaksi tehty konepistooli, Tero Vanhatalo kertoo.
Varustautuminen tapahtuu pareittain seurakuntakeskuksen rippikoululuokassa. Siitä vartio lähtee tahtimarssilla sankarihaudoilla, jossa on muodollinen vahdinvaihto.
Kunniavartioon osallistujat seisovat vuoronsa aikana hiljaa omalla paikallaan. He eivät kommunikoi keskenään eivätkä keskustele muiden ihmisten kanssa, jotka käyvät paikan päällä.
– Palaute, mitä kunniavartiosta on saatu, on ollut ainoastaan positiivista. Se on hieno, juhlava ja kunnioittave ele, Vanhatalo toteaa.
Sotien aikaiset asiat alkoivat kiinnostaa häntä enemmälti varusmiespalveluksen aikana. Mahdollisuutta ei ollut kuitenkaan keskustella omien, sodan kokeneiden lähisukulaisten kanssa.
– Se harmittaa todella paljon. Isän äidin ja äidin äidin kanssa olisi ollut mahdollista puhua, mutta heillä ei ollut rintamakokemusta. Kirjallisuuden ja elokuvien kautta olen käynyt näitä asioita läpi. Aiemmin tehdyistä dokumenteista on aistittavissa, että ne on tehty aikana, jolloin ei ole välttämättä kaikkia asioita huomioitu, Vanhatalo sanoo.
Puhuminen on usein jäänyt, vaikka siihen olisi ollut jälkipolvilla mahdollisuuskin. Vanhatalon isän isä otti osaa sisällissotaan. Vanhatalon äidin isä taisteli rintamalla talvi- ja jatkosodassa.
– Hän edusti tyypillistä sen ajan sukupolvea. Sotaan liittyvistä kokemuksista suoranaisesti kiellettiin puhumasta. Se oli hirvittävä tilanne. Näiden miesten mukana meni hautaan paljon asioita. Ne aiheuttivat kipuilua myös perheissä ja vielä nykypäivänäkin, Vanhatalo huomauttaa.
Nykyään ihmiset ovat Vanhatalon mielestä enenevässä määrin aidosti kiinnostuneita 1900-luvun sotien tapahtumista, eikä asenteissa ole yltiöpäisyyttä. Ilmapiirikin on sellainen, että asioista voi ottaa selvää. Käsillä ovat myös viimeiset hetket, jolloin elossa on vielä sota-aikoina eläineitä ihmisiä, ja asioita on mahdollista heidän muististaan dokumentoida.
– Arvostan suomalaista maanpuolustustyötä. Se ei ole provosoivaa. Sitä on osattu tehdä neutraalisti, ja menneitä sukupolvia on kunnioitettu, Vanhatalo toteaa.