Kaksi sotamiestä kohtasivat sattumalta Ihantalan ratkaisutaistelujen aikaan kesällä 1944.
Vihantilainen Vilho Mustakangas oli saanut käskyn tuoda ammuksia panssarikauhuryhmälle. Mustakangas toi ammukset ja oli jo lähdössä poterosta pois, kun lataaja tempaisi häntä saappaasta ja käski jäämään, muuten lähtee henki. Panssarivaunuja oli vyörymässä päälle. Mustakangas jäi poteroon. Kaksi panssarivaunua tuhottiin, kolmas pakitti tilanteesta pois.
Mustakangas totesi, että nyt on turvallista lähteä. Hän kääntyi ja näki suomalaisen sotamiehen tulevan paikalle metsän suojassa konepistooli kaulasta roikkuen. Mies tuli poteron reunalle ja totesi:
– Eipä oo tuttuja täälläkään.
Hän oli nivalalainen panssarintorjuntamies Vilho Sandvik, joka tuli katsomaan mitä oli tapahtunut. Hän jatkoi oman joukkueensa luokse, eivätkä kaimat enää rintamalla toisiaan tavanneet. Hyvin läheltä he kyllä liippasivat toisiaan, ollen asemasodassa vain sadan metrin päässä toisistaan.
Seuraavan kerran Vilhot näkivät toisensa 1960-luvulla Lumimetsän kyläkaupalla. Sandvikit olivat muuttaneet Vihannin Kuusiratiin ja heillä oli metsäpalsta Lumimetsässä.
– Isä oli hakenut rankakuorman ja Lumimetsäntie oli aivan jäinen ja sianselällä. Siinä tuli hiki ja hän meni kauppaan ostamaan vissyä. Vilho Mustakangas oli puheesta tunnistanut minun isäni, mutta ei ottanut asiaa puheeksi. Kun isäni lähti, oli Mustakangas kysellyt kuka tämä mies oli, Pekka Sandvik kertoo.
Pekka oli vähän vitsinä ajatellut, että hän ei lähde sen kummemmin emäntää haeskelemaan maailmalta, vaan tyynesti odottelee, että se oikea löytää hänet kotoa. Näin tapahtui vuonna 1987, kun maatalouslomittaja Lea Mustakangas ilmestyi navettaan.
– Olimme olleet varmaan jo 15 vuotta naimisissa, kun selvisi, että isämme ovat kohdanneet toisensa rintamalla, Pekka sanoo.
Nyt isät ovat jälleen lähes samassa poterossa, Vihannin hautausmaalla, hyvin lähelle toisiaan haudattuina.
Tänään Kansallisena veteraanipäivänä eivät Sandvikit voi välttyä muistelemasta isiensä kohtaloita. Molemmat tulivat sodasta elävinä, mutta Lean isä haavoittui monin tavoin.
Pekan isä vaikeni, mutta Lean isä muisteli sotavaiheitaan.
– Sota muutti varmasti isää. Hän saattoi joskus aamukahvipöydässä sanoa, että tänään tulee kuluneeksi niin ja niin kauan siitä kun se ja se kaatui. Isän kirous oli valtavan hyvä muisti. Hän ei voinut unohtaa, Pekka sanoo.
Molempien isät kärsivät painajaisista.
– Isä alkoi silloin tällöin yöllä huutaa ja äiti sanoi, että taasko sinä oot rintamalla, Lea muistelee.
Vanhempien kokemukset heijastuvat väkisinkin lapsiin. Lea uskoo hänen isänsä kokemusten vaikuttavan hänen kauttaan myös omiin lapsiin.
– Siskon kanssa olemme miettineet, että emme juuri näytä tunteita, ei hyviä eikä huonoja. Sellainen selviytymisen malli on saatu, Lea pohtii.
Sandvikeille oli luontevaa lähteä rajan taakse tutustumaan isien taistelupaikkoihin. Kymmenkunta reissua on tuonut sotatapahtumat todemmiksi.
– Karjala meni vääryydellä, eikä sitä voi hyväksyä, mutta isäni näkemys oli, että "mennyt mikä mennyt", Pekka toteaa.