HAAPAVESI Syvä kunnioitus kumpuaa miehen puheista ja eleistä. Kunnioitus äitiä, Silja Heinosta, kohtaan, joka hoiti ja huolehti äitinsä, kaksi tätiään, Antti-puolison siskon tyttären ja oman veljen, kun heidät omat voimat eivät enää riittäneet selvitä arkiaskareista ja itsensä huolehtimisesta.
–Arvostan suuresti jokaista omaishoitajaa, jollainen oma äitinikin oli. Itse asiassa, hän myös menehtyi siinä tehtävässä. Hän oli menossa laittamaan veljelleen insuliinipiikkiä. Sillä reissulla hän joutui kolariin, ilman omaa syytään, Ari H. Heinonen kertaa hiljalleen traagisen päivän tapahtumia.
Aivan samoin teki Heinosen Antti-isä, joka toimi omien vanhempiensa omaishoitajana. Heinonen muistelee, miten isä kävi säännöllisesti tarkistamassa, että samassa pihapiirissä asuvilla vanhemmilla on kaikki hyvin.
–Asia oli isälle niin tärkeä ja tuttu rutiini, että hän poikkesi vanhempiensa tuvassa, vaikkei heitä enää ollut.
Heinonen pohtii, että omaishoitajuudesta kumpuaa toisen ihmisen arvostus. Työ on kuitenkin niin sitovaa ja rankkaa, paitsi ruumiillisesti myös henkisesti, että mies arvelee, ettei hän itse omaishoitajuudesta suoriutuisi.
Entisestään omaishoitajan arki ja siihen liittyvä paperibyrokratia avautui, kun Heinonen kävi läpi äitinsä kirjanpitoa omaishoitaja-ajalta.
–Äiti kokosi paperit ja kirjeenvaihdon salkkuun, jota läpikävin vuoroin kyynelten ja vuoroin naurunremakan kanssa. Salkusta löytyi suorastaan kirjallisia helmiä, joita äiti oli kirjoittanut viranomaisille ja tahoille, joiden kanssa omaishoitajat joutuvat tekemään tiivistä yhteistyötä.
Yhteistyö ei silti Heinosen mielestä kuvaa osuvasti todellisuutta.
–Omaishoitajat tekevät äärimmäisen arvokasta työtä, joka tuo yhteiskunnalle hirvittävän suuren säästön. Mutta siitä palkaksi, yhteiskunta kohtelee omaishoitajia kuin koiria. Omaishoitajat joutuvat sananmukaisesti taitelemaan tuulimyllyjä vastaan. Yrittävät puhua järjen äänellä, kun vastassa on hulluuden Babel, Heinonen jyrähtää epäkohtaa.
Palataanpa ajassa 40 vuotta taaksepäin, vuoteen 1977. Ollaan Humalojan koulussa, jossa Ari H. Heinonen esiintyy yhdessä haapavetisen, pelimanni Veikko Nurkkalan kanssa.
Jännitys väreillee ilmassa, sillä kyseessä on Heinosen ihka ensimmäinen esiintyminen. Ensiesiintyjä nauttii silti tilanteesta täysillä, onhan lavakaverina nuoren miehen kunnioittama sotaveteraani.
–Vielä vuosi sitten Veikko esiintyi veteraanijuhlassa. Hän säesti viululla, kun Armas Iivo lauloi Veteraanin iltahuudon. Se esiintyminen oli todella koskettava. Enää Veikkoa ei ole, mutta muistoissani hän elää aina.
Heinonen paketoi kunnioituksensa Veikko Nurkkalaa ja omaishoitajia kohtaan, josta jalostui musiikkitapahtuma. Heinonenhan on monialainen mies, paitsi trubaduuri, lauluntekijä myös ammattikuljettaja, matkaisäntä, juontaja ja kirjoittaja.
–Kuten 40 vuotta sitten, nousen lavalle Humalojan koululla helatorstaina. Ohjelmistoon keräsin omista sävellyksistä helmet, joissa on karheita, vaan ei karkeita, tilityksiä elämästä. Koskettavia, mutta myös humoristisia kappaleita. Koko tapahtuman tuotto menee lyhentämättömänä Haapaveden-Siikalatvan Omaishoitajat ja Läheiset ry:n hyväksi.
Heinonen itse kutsuu tapahtumaa laulelmaillaksi, jonka hän maustaa ripauksella viron kielisiä lauluja.
–Eestin kieli on äärettömän kaunis. Voisin kuunnella sitä vaikka kuinka kauan, Heinonen huokaa.
