MERIJÄRVI Aimo Salmela myöntää, että kaksikon eteen on tehty työtunteja. Nimittäin kaksikon, joka koreilee kuin pakasta vedettyinä Puhkarilan tontilla, vuosimallin 1979 Skoda 120 ja vuosimallin 1973 Fiat 126.
–Varaosien hommaus on välillä ollut hankalaa. Eikä ihme, varsinkaan Skodan kanssa, eihän sen valmistusmaata Tšekkoslovakiaa ole ollut enää reiluun 20 vuoteen, Salmela juttelee hyväntuulisena.
Samaan syssyyn kiitokset lähtevät alueen varaosakauppiaille, joiden kautta on järjestynyt uutta ja käytettyä varaosaa aina kun niitä vain on ollut saatavilla.
Skoda tuli Aimo ja Esteri Salmelalle tuttavankauppana. Entinen omistajapari kysäisi, josko Salmelat olisivat kiinnostuneet Skodasta. Lähes parikymmentä vuotta ladossa tarkoin säilytetty menopeli oli vallan pätevässä kunnossa. Matkamittarissa oli 73 000 kilometriä ja auto koreineen priimakunnossa.
–Sillä ei oltu ajettu vuosiin, joten laakeri- ja jarruremontin se kuitenkin vaati liikkuakseen.
Esteri puolestaan ihastui Fiatiin. Se ei ollut yhtä hyvässä kuosissa kuin Skoda, mutta menopelin Aimo haki ajaen Helsingistä. Esteri muistelee, että hakuaikaan sattui vielä hirveä vesisaderintama.
–Olihan se auto tullessaan melkoinen näky, mutta Aimo on näiden autojen eteen tehnyt töitä. Tämä Fiat on minun auto, ensimmäinen autoni eikä minulla muita autoja ole koskaan ollutkaan, Esteri arvostaa Fiiua.
Esterin tavoin Fiiun on mieltynyt myös Salmeloiden tyttärentytär Essi Petäjäniemi.
–Essi kysyi kerran, että saanko minä ajaa Fiatilla, kun olen siitä kolmivuotiaasta asti haaveillut, Esteri kertoo ja tyttö sai ajoluvan. Hymyillen koeajolta palannut Essi sai kuulla, että hän on Esterin jälkeen seuraava Fiatin omistaja.
Vaikka Fiiu Skodaa pienempikorinen onkin, on sillekin maantie maistunut. Matkamittari on kertaalleen pyörähtänyt ympäri eli autolla on ajettu vajaa 106 000 kilometriä.
Museorekisteröidyt menopelit ulkoilutetaan suven aikaan. Skoda on ollut näytillä useampana vuonna Oulaisten Weteraanikonepäivillä ja asiointiautona Merijärven kotiseutupäivillä. Aivan kuten kotiseutupäiväajokkina on toiminut myös Fiat.
Aimo toteaakin, että autot ovat parhaimmillaan letkeään ja kiireettömään ajeluun, jossa ehtii tutkailla maisemia. Museoautoissa on se elementti, että ne toimivat lähes aikakoneen tapaan. Kun Skodan alkuperäiselle tekonahkapenkille istahtaa, vuosikymmenet vilahtavat taaksepäin ja kiireettömyys katoaa. Skoda hyrähtää käyntiin ja lipuu Merijärventielle.
–Eihän näissä nykyajan mukavuuksia ole, Aimo myöntää rattia käännellessä. Esteri vilkaisee kuskia hymyillen ja veivaa vänkärin ikkunan auki.
–Ilmastointi löytyy, nainen muistuttaa nauraen ja loppukesän tuoksut tulvahtavat kutittelemaan nenää.
Auton niellessä maantietä, Aimo toteaa, että museoajoneuvojen kanssa katsastuskin on omanlaista hommaa. Rätinkiä ei kiireellä hoidella eikä pilata.
–Museoajoneuvoilla on omat katsastajat. Raahessa olen pääasiassa näitä näytillä käyttänyt. Siellä museokatsastajien kanssa on ajan kanssa käyty läpi autojen elämänkertaa. Niistä menee vielä oma dokumenttinsa Suomen ajoneuvohistorian keskusliittoon.
Fiatin kohta jo käsiteltiin, mutta kaupan hierontaa ei kannata suunnitella Skodastakaan. Aimo ei autoa myy. Kauppa ei synny myöskään remontoidusta länsisaksalaisesta Normand Source NZ -traktorista eikä fiksausta tallissa odottavista Chevrolet Lumina Transportista (1993), Fiat Ducato -matkailuautosta (1987), Buick Electrasta (1985) kuin Nissan Sunnysta (1987).
–Traktorikauppa oli oma juttunsa. Aimo huomasi myynti-ilmoituksen lehdestä ja soitti myyjälle. Myyjä kertoi, että 1500 silloisella markalla traktori tulee lähimmälle rautatieasemalle. Kaupoista sovittiin ja myyjä soitteli vielä monta kertaa perään. Ettei hän hirveä laittaa traktoria tulemaan, jos ette sitä otakaan, kun se on niin kurjan näköinen ja ratistakin vain puolet jäljellä. Sanoin myyjälle, kun Aimo ei sattunut olemaan kotona, että annahan traktorin tulla, on se isäntä hullumpiakin kauppoja tehnyt, Esteri nauraa ja Aimo nyökkää vaimon väitteet todeksi.