Suomi oli ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, joka pyrki suunnitelmallisesti saamaan kaatuneet sotilaansa kotiseudun sankarihautoihin. Suomen sodissa kuoli vuosina 1939–1945 yli 90 000 sotilasta.
Kaatuneitten kotiin lähetettyjen suruviestien sisältö on ollut tähän saakka lähinnä vain omaisten tiedossa. Nyt aineistoa on koottu yksiin kansiin. Viestien keräys käynnistyi Suomi 100-juhlavuoden aikana Kaatuneitten Omaisten liiton hallituksen jäsenen, kasvatustieteen tohtorin Kaija Sepposen toimesta. Valmistuneessa koosteessa on viitisenkymmentä suruviestiä ympäri Suomen.
– Aineistossa on 115 sivua. Määrä on merkittävä, ja aineisto on kulttuurihistoriallisesti arvokas, Sepponen toteaa.
Sunnuntaina vietettiin kaatuneiden muistopäivää. Sillä muistellaan kaikkia, jotka ovat kuolleet Suomen aluetta tai suomalaisia koskettaneissa sodissa tai muissa taisteluluonteisissa toimissa, rauhanturvaamistehtävissä sekä taistelujen aikana ja niiden päättymisen jälkeenkin esimerkiksi teloituksissa ja vankileireillä.
Oulaisten juhlallisuuksissa pitämässään juhlapuheessa Sepponen luki ääneen kaksi koskettavaa suruviestiä. Kun ylimääräiset sotaharjoitukset alkoivat, ei ollut olemassa minkäänlaisia ohjeita kaatumisilmoitusten teosta, vaan ne olivat vapaamuotoisia. Yleensä pyrittiin osanoton ja lohdutuksen lisäksi kertomaan jotakin kaatuneen viime hetkistä tai toivomuksista.
Taistelutoiminnan alettua sotarovasti antoi 3. joulukuuta vuonna 1939 kaikkia sotilaspastoreita koskevan määräyksen. Heidän tuli ilmoittaa tietoonsa tulleet kaatumis- ja katoamistapaukset kenttäpostin kautta Kotijoukkojen esikunnalle. Sieltä tieto tuli välittää edelleen suojeluspiirin kautta kirkkoherralle. Tämän tuli viedä surusanoma henkilökohtaisesti omaisille.
Virallisia ilmoituksia kaatuneista saatiin joulukuun 1939 puolivälissä. Kotijoukkojen rovastintoimisto antoi kaatumisilmoituksia myös suojeluskuntapiirien kautta, jolloin tiedon vei suojeluskunnan edustaja. Ilmoitus annettiin ennakkoilmoituksena puhelimitse tai sähkeitse ja varmistettiin vielä kirjallisesti vakiokaavakkeita käyttäen.
Kotijoukkojen esikunnan rovastintoimisto lähetti kaatuneen omaisille Mannerheim -adressin, tai seurakunnan kirkkoherra vei sen henkilökohtaisesti. Adressin tekstin oli laatinut professori Yrjö E A Alanen, ja sen oli piirtänyt Hugo Trentzsch. Mannerheim hyväksyi adressin 3. joulukuuta vuonna 1939.
– Kirkkoherrojen tilanne ei ollut helppo. Heidän oli joka päivä tavattava itkeviä ihmisiä. Kirkkoherrat joutuivat vastaamaan omaisten mitä erilaisimpiin kysymyksiin sekä puhelimitse että kirjeitse. Usein vastaaminen oli tuskallista, koska enempää ei voinut tehdä. Yleensä omaiset olivat kärsivällisiä, harvoin suru purkautui ärtymykseen tai syyttelemiseen. Surusanoman viejien yhteinen kokemus oli, että Suomen kansa alistui suruunsa ja kesti sen urhoollisesti kuin sotilaat taistelutehtävissä. Tavallista oli, että surusanoma yhdisti ihmisiä toisiinsa, lujitti isänmaallisia tunteita ja syvensi uskonnollisuutta. Taakat koetettiin kantaa yhdessä, Sepponen kertoo.
Kansalaissodan päänäyttämöistä Oulainen sijaitsi kaukana. Kuitenkin se loi omat jännitteensä Oulaisiin varsinkin sodan alkuvaiheessa. Suojeluskunnan toimet kansalaissodan puhjettua liittyivät rautatien ja puhelinkeskuksen vartiointiin.
Naiset huolehtivat rautateitse ohikulkevien joukkojen ja rintamalle lähtevien miesten vaate- ja elintarvikehuollosta. Erilaista huoltoapua tarjottiin myös rautateitse ohimatkaaville joukoille.
Kansalaissodassa sai surmansa viisi punaista ja kuusi valkoista Oulaisista lähtöisin olevaa henkilöä.
Oulaisten hautausmaalla on 216 sankarihautaa. Talvisodan ensimmäinen oulaistelainen uhri oli sotamies Setti Yrjö Kellokoski, joka haavoittui ja kuoli Vuoksenrannalla Karjalan kannaksella joulukuun 14. päivänä. Oulaisten hautausmaalle haudattu nuorin sankarivainaja oli 16-vuotias Heino Aleksanteri Kari, vanhin 43-vuotias Eero Heikki Peltokoski.
Sepponen muistutti juhlapuheessaan, että sotaan lähteneet miehet olivat parhaassa iässä. Monista taloista saattoi olla isä ja vanhin poika rintamalla, vaimolla isä ja veljiä. Miehet lähtivät, kun isänmaa oli vaarassa ja toivoivat pääsevänsä takaisin mahdollisimman pian.
– Me nykyiset sukupolvet olemme syvässä kiitollisuuden velassa sota-ajan sukupolvelle. Meitä edeltänyt sukupolvi puolusti tätä maata ja joutui rakentamaan sodan runteleman maan uudelleen. Kaksi jättiläistehtävää yhdelle sukupolvelle on saavutus, joka saa meidät hiljentymään arvostuksesta ja kunnioituksesta, Sepponen totesi.
Kaatuneiden ja veteraanien omaiset ja läheiset ovat Sepposen mukaan esimerkki nuoremmille.
– Hoiditte sitkeästi ja päättäväisesti tehtävänne. Teiltä ei kysytty, halusitteko tai jaksatteko? Oli pakko jaksaa. Voimavarojanne söi huoli läheisistänne. Ponnistelitte yhdessä eteenpäin ja jaksoitte uskoa siihen, että Luoja pitää huolen omistaan, Sepponen sanoi.
Eheydellä ja yhtenäisyydellä on Sepposen mukaan valtava arvo tänäkin päivänä.
– Hyvinvointia syntyy siitä, että me oulaistelaiset voimme luottaa toisiimme ja yhteiskunta tuntuu oikeudenmukaiselta. Menestyksemme edellyttää kuitenkin myös sitä, että koemme olevamme samassa veneessä. Tällöin toimimme vastuullisesti ja kunnioitamme yhteiskuntaa ja kanssa ihmisiä, Sepponen totesi.
Kaatuneitten Omaisten Liitto ry on valtakunnallinen keskusjärjestö, johon kuuluu 66 jäsenyhdistyksen kautta noin 11 000 henkilöjäsentä. He ovat sotaleskiä, sotaorpoja ja muita kaatuneitten omaisia.
Liiton tarkoituksena on edistää kaatuneitten omaisten yhteistoimintaa ja tukea jäsenyhdistystensä henkilöjäsenten virkistys- ja kuntoutustoimintaa. Vuonna 1945 perustettu liitto vaalii sodissa kaatuneiden ja sodan olosuhteissa henkensä menettäneiden muistoa. Sen puheenjohtaja on sotaorpo, kenttäpiispa emeritus Hannu Niskanen Helsingistä ja varapuheenjohtaja sotaorpo, rovasti Aune-Inkeri Keijonen Joensuusta.
Kaija Sepponen toimii Oulaisten Kaatuneitten Omaisten puheenjohtajana. Albert Arvio johti yhdistystä vuosina 1944 – 1962. Toinen pitkäaikainen puheenjohtaja Olavi Saukko menetti sodassa kolme veljeänsä.