Kurkistus toimitukseen: Kahen Ka­ha­vit: Mondo ja kan­na­bis pu­hut­ta­vat Py­hä­jo­ki­seu­dun toi­mi­tuk­ses­sa

Seuranta: Ou­lais­ten kau­pun­gin yli­las­ku­tuk­sen tut­kin­ta etenee: Yrit­tä­jän omai­suu­den ta­ka­va­rik­ko­ai­ka jatkuu tam­mi­kuul­le

Kolumni
Tilaajille

Elo­ku­vat kieh­to­vat syys­tä­kin

Oulainen

Filmissä on sitä jotain.
Kuva: Niko Salmela

Pian jotain tapahtuu. Keskustelu on päättynyt ja suuren salin pimeys on täynnä odotusta. Filmi on aloittanut määrätietoisen matkansa projektorin läpi 24:n kuvaruudun sekuntinopeudella. Äkkiä valojuova lävistää pimeyden ja kurottautuu yli ihmisten päiden kohti jo katseet naulinnutta valkoista kangasta. Lähtölaskenta käynnistyy – kohta rakenteissa jylisee ja rintakehässä resonoi.

Oltuani vuosia töissä elokuvateatterissa sain kokea samaisen tapahtumien ketjun kerta toisensa jälkeen. Pyörittelin konehuoneen hämärässä suuria ja raskaita filmikeloja, vaikka 2010-luvun maailmassa kompaktit digielokuvat olivat jo löytäneet tiensä useille valkokankaille. Filmiprojektoreiden sopuisasti säksättävä ääni oli monin paikoin Suomessa tuolloin jo vaiennut – sen korvasi tietokoneiden matala humina. Kaikesta huolimatta, jostain syystä filmikelojen epäkäytännöllinen fyysisyys aiheutti minussa syvää kunnioitusta elokuvia kohtaan. Filmi on erityisen hauras, kaikenlaisille vahingoille altis formaatti. Tuossa haavoittuvuudessa on jotain kovin puoleensavetävää, jopa inhimillistäkin. Ajan hampaan puremakin sen todistaa – filmi elää.